Olen usein miettinyt, miksi lyhyt aikajänne tuntuu niin paljon helpommalta. Se on konkreettinen: tänään hoidettavat asiat, huomenna toimitettava tilaus, ensi kuussa saavutettava tavoite. Pitkän aikajänteen kanssa on toisin. Viiden tai kymmenen vuoden päässä siintävä päämäärä on usein sumuisempi – ja silti juuri se tekee lyhyen aikavälin työlle merkityksen.
Yrityksissä tämä jännite on arkea. On kyettävä suoriutumaan sprintistä ja maratonista samaan aikaan. Usein nämä polut näyttävät olevan ristiriidassa keskenään: lyhyt aikajänne vaatii nopeita päätöksiä ja tuloksia, pitkä aikajänne puolestaan kärsivällisyyttä, investointeja ja epävarmuuden sietämistä.
Mutta ehkä kysymys ei olekaan siitä, että nämä kaksi polkua olisivat vastakkaisia. Ehkä ne ovat saman maiseman eri reittejä. Ilman lyhyen aikajänteen onnistumisia ei synny resursseja pitkän aikajänteen rakentamiseen. Ja ilman pitkää suuntaa lyhyen aikajänteen tekeminen voi muuttua päämäärättömäksi ryntäilyksi.
Olen nähnyt organisaatioita, joissa tämä jännite on jäänyt käsittelemättä. Silloin syntyy helposti turhautumista: osa ihmisistä juoksee hengästyneenä päivittäisten tavoitteiden perässä, kun taas toiset kokevat, ettei pitkän aikajänteen keskusteluilla ole arjessa mitään painoarvoa. Yhteinen ymmärrys jää puuttumaan.
Kompassiajattelussa ajatus kaksoispolusta on olennainen. Se muistuttaa, että lyhyt ja pitkä aikajänne on syytä nähdä rinnakkain – ei toistensa vihollisina, vaan liittolaisina. Dialogi on se väline, joka sitoo nämä kaksi polkua toisiinsa. Kun keskusteluissa on tilaa sekä nykyhetkelle että tulevalle, ihmiset alkavat nähdä oman roolinsa molemmissa – ja sitoutuminen kasvaa.
Pohdittavaksi sinulle:
– Milloin viimeksi pysähdyitte organisaatiossanne pohtimaan sekä lyhyen että pitkän aikajänteen kysymyksiä rinnakkain?
– Onko teillä tapoja pitää molemmat näkökulmat näkyvissä, vai katoavatko pitkän aikavälin kysymykset kiireisen arjen alle?